Mutkien jälkeen Keralassa, tervetulolounaalla opettelin syömään sormin

Matkalle Keralaan sattui useita matkaa viivästyttäviä kommelluksia. Ensimmäinen viivytys tuli junamatkalla ennen Suonenjokea koska paikallinen papparainen pyssäsi autonsa junaraiteelle mistä johtuen myöhästyimme 45 minuuttia aikataulusta. Onneksi myös Finskin lento Helsingistä Delhiin oli lähdössä puolitoista tuntia myöhässä joten ei tarvinnut hötkyillä asiasta. Jatkolennon Delhistä Trivandrumiin kuitenkin missasin ja asioitten selvittely puolikuntoisena (koska taisin saada ruokamyrkytyksen Hki-Vantaan Loungesta) Delhin kentällä harjaannutti mielen hallintaa: “Ei ole mitään hätää, kaikki selviää” Samoilla sanoilla Delhin keskustassa olevan Finnairin toimiston virkailija otti minut vastaan ja kirjoitti uudet lentoliput seuraavalle aamulle kun sanoin, että en nyt jaksa useampaa lentoa määränpäähän kun suoria lentoja samalle päivälle ei enää ollut.

Ilta ja yö Delhin lentokentän lähellä olevassa pikkuhotellissa meni toipuessa, tähänastiset sattumukset olivat jo venyttäneet omia rajoja niin, että huomatessani hotellihuoneen lakanoissa nukkuneen jo useampi asiakas ennen minua ja edellistä pesukertaa, asia oli aivan pikkujuttu. Huone oli muutoin riittävän siisti. Tärkeintä oli päästä nukkumaan ja lepäämään heti kun vielä kertaalleen nöyrryin ja kumartelin vatsani tyhjäksi kylppärissä.

Aamulla klo 03.30 tuli ensimmäisen kerran koputus huoneen ovelle “Taksinne odottaa, Mdam” -no, olin pyytänyt taksin vasta klo 05.30ksi ja arvasin kuskin kyllä odottavan hotellin edessä kun hän oli tullut paikalle paria tuntia aiemmin joten lähdimme kentälle jo aamuviideltä kun oma sisäinen kellokin oli aika sekaisin eikä nukuttanut. Ensimmäisen kerran tunsin olevani terve Hesasta lähdön jälkeen!! Hurraa! Delhi näyttää tosin aika kurjalta kaupungilta terveenäkin ainakin lentokentän läheisyydessä: betonia, likaa, ilma niin sakeaa että sitä voisi veitsellä leikata, liikaa autoja jotka kaikki soittavat äänitorviaan. Siellä täällä lehmiä jopa laumoittain kaiken kakofonian keskellä kulkemassa rauhallisesti eteenpäin.

Delhin jälkeen tulo Trivandrumin lentokentälle oli kuin olisi laskeutunut paratiisiin: Sininen taivas, jo lentokentän ympärillä tropiikinvihreäräjähdys. Tilaa hengittää ja tilaa katseelle tarttua yksityiskohtiin ja levätä. Delhissä paikallisilla oli yllään talvivaatteet, toppatakit ja villapipot, lämpötila oli vain noin 25 astetta. Täällä on toisin. Ensimmäisen päivän lämpötila oli tullessa puolenpäivän aikaan 33 astetta mutta taisi kavuta siitä vielä ylemmäs päivän mittaan. 

Terryn isän, Markosen kanssa oli jo viestitelty tulooni liittyvissä asioissa (myöhästymisestäni vuorokaudella) ja hän tuli minua vastaan kentälle poikansa Tegyn kanssa. Olin laittanut punaisen mekon päälleni ja napannut kuvani Delhin kentältä Markosille että minut olisi helppo löytää. Kenttäkin oli onneksi pieni ja helpotti toistemme löytämistä. Lisäksi kenttä on siisti ja jopa kaunis. Tai ehkä kontrasti vihreän ja auringonpaisteisen Trivandrumin ja Delhin välillä oli vain niin iso.

Minua oli selvästi odotettu Villa Anandhassa. Thankam, perheen äiti, tarjoili kurkulta tuoksuvan tervetulojuoman ja istuimme kotoisasti keittiön pöydän ääreen juttelemaan samalla kun Thankam laittoi meille lounasta. Aloittaessamme ruokailun, olin hetken hämmentynyt, sillä pöytään ei oltu katettu ollenkaan aterimia lautasten viereen kunnes hoksasin, että taidamme syödä sormin. Käsienpesutauon jälkeen tuumasta toimeen: tunsin olevani kuin yksivuotias harjoitellessani syömistä. Tietysti ensin suuhun meni ruoan mukana ainakin neljä sormea. Markose opetti minua kuin isä ainakin ja näyttti kuinka riisistä ja kastikkeista puristetaan sormin ensin tiivis pallo joka otetaan kolmen keskimmäisen sormen päälle siten, että peukalo muodostaa niiden eteen pienen hyllyn. Tämä pallo flipataan suuhun peukalon liikkeellä. No, lautanen tuli tyhjäksi vaikkei ehkä aivan tyylipuhtaasti. Lounaalla tarjoiltiin keitettyä riisiä kolmen eri lisäkkeen kanssa; tapiokaa, katkarapulisäkettä ja kasvislisäkettä. Sormia poltteli mausteinen ruoka paljon pidempään kuin suuta. #ILoveErasmusPlus, #ammatillinen, #sakky, #sakkylaisetmaailmalla

Enpäs muista syöneeni sormin aiemmin. On meidät aika tehokkaasti sosiaalistettu käyttämään aterimia, sen verran vieraalta näin syöminen tuntui. Ja kömpelöltä. Onneksi Thankam ja Markose Thomas ottivat minut sydämellisesti vastaan ja sain apua tähänkin asiaan: Markosen opeilla homma sujui jo hiukan paremmin.